1.8 Isojen simien joukkoon

Hei taas!
Olen alkanut julkaista Croweja myös englanniksi uudessa blogissani Miwa Plays Sims. Tulevaisuudessa ajatuksenani on aloittaa kaikki uudet haasteet ja tarinat sinne suoraan englanniksi. Sen voi siis pistää seuraukseen, jos kiinnostaa! Toistaiseksi sinne tosin tulee Croweja jälkijunassa, joten eipä hätiä :D 

Nauttikaa jälleen sunnuntailukemisestanne!

*** *** *** *** ***

"Äiti, äiti! Katso, mitä Jalmari osaa tehdä!" Dylan huusi innoissaan, kun Jalmari nappasi lennosta kiinni herkun, jonka Dylan kasville heitti.
"Hienoa, kulta", Trisha sanoi poissaolevana. Osoittiko tuo banaanipuu sittenkin kehittymisen merkkejä...?

Kun äiti oli selvästi muissa maailmoissa eikä Jalmari suostunut enää syömään, Dylan suuntasi kiipeilypuille. Hän laski, kuinka monta kertaa onnistuisi kulkemaan telineen päädystä päätyyn, ennen kuin voimat loppuisivat ja hän putoaisi maahan. 
Hän oli päässyt kolmeen, kun kuuli jonkun lähestyvän leikkikenttää. 

"Jee, uusi kaveri!" Dylan intoili. "Hei, kuka sinä olet? Minä olen Dylan, ollaanko kavereita? Tykkäätkö sinä merirosvoista? Minä tykkään, leikitäänkö niitä?" Dylanin kysymystulva ei ottanut loppuakseen.
"Minä olen Rasmus", poika vastasi. "Leikitään vaan!"

Rasmus oli hieman outo, mutta ihan kiva kaveri. Hän näytti olevan hirveän innoissaan salaliittoteorioista, ja kertoikin supervarmankuuloisena tietävänsä, mitä kummaa Strangervillessä oikein tapahtui. Dylan kuunteli kohteliaasti, vaikka monesti hänen olisikin tehnyt mieli huomauttaa epäkohdista pojan kertomuksessa. Lopulta hän ehdotti, että he kisaisivat kiipeilytelineellä, kumpi pääsee ensimmäisenä päästä päähän ilman, että tipahtaa maahan.

Dylan tietenkin voitti, ja Rasmuksen lähdettyä hän jäi vielä hiomaan taitojaan.

"Äh... Sormiin meni liimaa. Minne tämä osa kuuluu? Missä on ohjekirja?"

"No niin Dyl, annas kun minä autan. Se kuumaliimapistooli voi olla vähän vaarallinen."
"Kiitos, isä. Vaikka olisin minä kyllä itsekin selvinnyt." Dylanin piti esittää itsenäistä, vaikka hän olikin tyytyväinen, että isä tuli tekemään kouluprojektin vaikeimmat kohdat hänen puolestaan.

"Siitäpä tuli hieno", Salim myhäili tyytyväisenä.
"Niin tuli!" Dylan intoili. "Saan varmasti ysin, ellen jopa kympin!"
Linnasta tuli vähän liian tyttömäinen Dylanin makuun, mutta ainakin hänen ystäviinsä se tekisi vaikutuksen - ja Dylan piti siitä, kun he huudahtelivat vaikuttuneina ja ihastelivat hänen tekemisiään. Se sai hänet tuntemaan olonsa voittamattomaksi.

*** *** *** *** ***

Dylan istui tietokoneella harjoittelemassa kirjeen kirjoittamista, kun hän kuuli askelia ja kohta tutun äänen olohuonen ovelta:
"Hei Dylan."
"Hilda!" Dylan huudahti yllättyneenä. "Sinä olet kasvanut teiniksi!"
"Niin olen", Hilda sanoi ja istuutui sohvalle. "Nyt me olemme Annen kanssa samanikäisiä. Mutta kohtahan sinunkin syntymäpäiväsi on."
"Niin on", Dylan innostui. "Sitten minäkin pääsen tekemään teinijuttuja teidän kanssanne!"

Dylan malttoi tuskin odottaa syntymäpäiväänsä, sillä hän ei voinut olla tuntematta mustasukkaisuutta, kun Hilda jutteli aikuisten juttuja hänen äitinsä kanssa, eikä Dylan ymmärtänyt niistä mitään. Hilda oli hänen ystävänsä, mutta viihtyi paremmin hänen vanhempiensa seurassa. Mutta pian. Pian se asia muuttuisi.

Sitä ennen hänen piti pyytää äiti apuun, kun sängyn alla oli mörköjä. Häntä hävetti, kun Trisha tuli suihkepullon kanssa hänen huoneeseensa (Dylan tiesi, että pullossa ei ollut mörönkarkoitetta vaan ihan vain vettä) ja katsoi hänen sänkynsä alle. Nyt hän näki, ettei siellä ollut mitään, ja että hän oli herättänyt äidin aivan turhaan. Hän oli oikea pelkuri ja mammanpoika. Mutta pelolle ei mahtanut mitään. Kun se pääsi valloilleen, sitä ei voinut enää hallita.

Kun hän aamulla heräsi, hän oli rättiväsynyt, mutta onneksi äiti oli tehnyt herkullista aamiaista, jonka tuoksu sai veden herahtamaan kielelle. Hän ei myöskään ilmeisesti ollut kertonut isälle mitään edellisillasta, ja siitäkin Dylan oli kiitollinen. Tällaisissa asioissa äitiin saattoi luottaa.

"GAAAAAAH!" Salamat löysivät tiensä myös Salimiin. "Kahvi antoi ihan tarpeeksi virtaa tähän aamuun, kiitos vain!"

"Sulattiko se salamanisku aivosi, isä", Dylan hihitti koneen äärestä. "Sinä vihaat liikuntaa!"
"Niin vihaan... *puuh*... Mutta yritän pysyä kunnossa ja... *lääh*... näyttää sinulle esimerkkiä..."
"Näytä vain. Minä pelaan kirjoituspeliä. Se on paljon kivempaa kuin tuo, mitä ikinä tuo onkaan."
"Äläs nyt... Kun hauikseni kasvavat tarpeeksi, voin nostaa sinut... yhdellä kädellä... Plumbob sentään!" 

"Sydän, jaksa nyt... Älä puuskuta... Vielä vähän..."
Lopulta Salimin voimat loppuivat eikä hänen jalkansa nousseet enää yhtään askelta.

"Miksi tätä oikein harrastetaan", Salim puhisi. "Aivan pimeää touhua. Poika, älä haksahda liikuntaan, siitä ei tule muuta kuin kiukkuiseksi."
"Painan opetuksen mieleen", Dylan hykerteli ja jatkoi näppäimistön näpyttelyä.

"Mmm... Tämä se on elämää. Kuka liikuntaa kaipaa kun voi syödä Trisha Crowen tekemää ruokaa?"
"Millaisenkohan synttärikakun pyydän äitiä tekemään", Dylan mietti jo. "Ehkä suklaakakun!"
"Kuulostaa hyvältä", Salim sanoi poissaolevana, makustellen jokaista suupalaansa.

"Laita itsellesi muistiin: älä kokeile liikuntaa. Ja käy kaupassa ostamassa paristoja, kaukosäädin alkaa hiipua."

*** *** *** *** ***

Vihdoin koitti Dylanin syntymäpäivä. Dylan ei ollut edes itse ehtinyt vaihtaa juhla-asua päälleen, kun ensimmäinen vieras jo saapui. Se oli eräs hänen koulukaverinsa, jonka kanssa juttu luisti ja leikit sujuivat. Pian hän ei enää leikkisi, vaan pääsisi tekemään teinijuttuja muiden teinien - kuten Hildan ja Annen - kanssa.

Mitä teinit edes tekivät? Dylan tajusi vasta nyt, ettei oikeastaan tiennyt. Ne teinit, jotka hän oli jossain joskus nähnyt, lähinnä vain hengailivat ja juttelivat keskenään tai kiertelivät kauppoja. Se vaikutti tylsältä. Mutta ehkä se oli teinien mielestä kivaa? Kuka tiesi.

Lopulta juhlat pääsivät kunnolla alkamaan, ja Dylan kävi vaihtamassa juhlavaatteet ylleen.
"Hei Hilda! Kiva, että pääsit tulemaan."
"Tietenkin. Vaikka sinä et tullutkaan minun syntymäpäivilleni. Olen vieläkin vähän loukkaantunut."
"Anteeksi. Mutta meidän suvun säännöt ovat sellaiset. Tästä naapurustosta ei saa poistua muualle kuin lomamatkalle tai Magnolia Promenadelle."
"Teidän perhe on omituinen. Mutta olkoon. Saat anteeksi."

"Mitähän minä toivoisin... Ahaa! Nyt tiedän!"

"Toivon pääseväni Kärpäsmiehen apuriksi! Kärpäsmies oli teini, kun radioaktiivinen kärpänen puri häntä, joten minulla on hyvät mahdollisuudet..."

Teiniys ei Dylanista loppujen lopuksi tuntunut kovin erilaiselta. Tai ehkä hieman. Hän ei vielä osannut sanoa, häntä väsytti aika lailla. Kasvaminen oli rankkaa puuhaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mutta ennen kuin Dylan saattoi mennä nokosille, oli tervehdittävä juhlavieraita ja vastattava lukuisiin onnitteluihin.
"Vastahan minä opetin sinua potalle! Miten aika rientääkään", Riikka taivasteli. "Onnea komealle teini-ikäiselle!"
Trisha ja Salim seurasivat ylpeinä vierestä. Jotain he olivat onnistuneet tekemään oikein, kun Dylan oli niin hyväkäytöksinen ja kohtelias.

Viimein Dylan pääsi lepäämään hetkeksi, ja vieläpä uusittuun huoneeseen. Hän halusi sisustuksen ilmentävän hänen nörttipuoltaan olematta kuitenkaan liian kliininen tai futuristinen, sillä hän piti lämpimistä väreistä. Lopputulos oli oikein mieleinen, ja uusi sänky oli juuri sopivan pehmeä torkuille.

Tietysti kaikista paikoista Trishan ja La'ein piti tulla jutustelemaan juuri hänen huoneeseensa. Onneksi Dylan nukkui kuin tukki.

Lopulta Dylan oli tarpeeksi levännyt liittymään uudelleen omiin juhliinsa. Hän oli toki muuttanut tyylinsäkin makuunsa sopivammaksi. Hän oli näkevinään, että sekä Anne että Hilda katselivat häntä hieman sillä silmällä, mutta hän ei ollut varma. Se saattoi olla myös toiveajattelua.

"No hei komistus", Hilda heitti leikkimielisesti ja iski silmää. "Tervetuloa isojen simien joukkoon!"
"Kiitos! Onpa nyt kyllä kypsä olo. Nyt tekee mieli tehdä aikuisten juttuja!"
Hilda nauroi ja iski silmää. Dylan ei ollut aivan varma, mitä se tarkoitti, mutta hän hymyili takaisin.

Hilda onnitteli Dylania vielä kerran, ennen kuin lähti kotia kohti. Juhlat alkoivat olla lopuillaan ja vieraat kaikkosivat yksi toisensa jälkeen. Kaikki kuitenkin kehuivat pippaloita ja herkullisia tarjoiluja. Ilta oli ollut yksi Dylanin elämän parhaista.

"Toivottavasti saimme tällä anteeksi sen, että unohdimme viime syntymäpäiväsi", Salim sanoi.
"Todellakin! Nämä juhlat olivat aivan parhaat. Kiitos, isä!"
"Olet hieno poika, Dyl. Sinä ansaitsit nämä kemut."
Dylan pyöritti silmiään. "Isä... Vieläkin noloa."
Salim vain nauroi vastaukseksi. Dylankaan ei voinut olla hymyilemättä ennen kuin vetäytyi yläkertaan yöpuulle.

"Meillä on sitten hieno lapsi, vai mitä kulta?" Salim kysyi vaimoltaan.
"Kyllä. Ajatella, että me olemme saaneet aikaan jotain niin hienoa!"
"Ei se minusta mikään ihme ole. Sinä olet sentään hänen äitinsä."
"Mielistelijä", Trisha sanoi kainosti hymyillen.
"Ei se ole mielistelyä, vaan totuus."

*** *** *** *** ***