1.9 Nolojen tilanteiden prinssi

Vähän meni osan julkaisu maanantain puolelle, pahoittelut siitä! Tosin minun periaatteeni on, että uusi päivä alkaa vasta silloin, kun on aamulla herännyt, joten vaikka teknisesti ottaen onkin jo maanantai, minun mielessäni sunnuntai jatkuu yhä ;) 

Yritän vielä ensi sunnuntaina julkaista osan normaaliin tapaan, sitten harvennan julkaisutahdin epäsäännölliseksi, jotta aikaa riittää varmasti muihinkin kesän projekteihin. Toivottavasti viihdytte tämänviikkoisen osan parissa ja annatte anteeksi pienoisen lipsahduksen vuorokausirajan yli!

*** *** *** *** ***

Lukion kotitehtävät olivat vaikeampia kuin Dylan oli osannut arvatakaan. Matematiikantehtäviä tutkiessaan hän jo kaipasi takaisin peruskouluun, jossa tehtävät olivat vähemmän kryptisiä ja niissä käytettiin oikeita numeroita, ei mitään x-, y- ja z-litanioita.

Onneksi isä oli auttamassa. Se teki tehtävien tekemisestä jonkin verran helpompaa, vaikka hänenkin kouluajoistaan oli jo melkoisen kauan aikaa.

"Sitten vähennät vielä y:n arvon x:stä, ja kuten merirosvot sanovat, x merkkaa spotin!"
Dylan vain mutisi kiusaantuneena Salimin noloudesta. Olihan isä ihan hyvä kotiopettaja, mutta oliko hänen pakko yrittää väkisin olla hauska ja nuorekas...
"Saitko sen?"
"Sain. Kiitos. Se olikin viimeinen tehtävä."
"Hieno homma! Minä menen jatkamaan töiden tekoa."

Päästyään vapaaksi koulutehtävien ikeestä Dylan pääsi viimein tekemään sen, mistä oli haaveillut koko päivän: soittamaan Hildalle ja pyytämään tämän kylään. Tyttö oli jostain syystä pyörinyt hänen ajatuksissaan säännöllisen epäsäännöllisesti, ja usein outojen, joskaan ei epämiellyttävien tunteiden säestämänä. Miksei hän siis soittaisi tälle ja tiedustelisi, oliko tällä mitään parempaa tekemistä lauantai-illalle?

Hildasta näki heti, ettei kaikki ollut kunnossa. Tavallisesti niin eloisa ja pirteä tyttö oli nyt laahustava ja surumielinen. Dylan yritti selvittää, mikä oli vialla, mutta sai lyhytsanaisia vastauksia. Hän ei halunnut udella, mutta halusi kuitenkin tehdä selväksi, että hän oli tytön tukena, jos tämä tarvitsisi olkapäätä, jota vasten nyyhkyttää.

"Hei, kaikki on hyvin. Minä olen tässä, enkä jätä sinua."
"Se on oikeastaan aika tyhmä juttu... En edes tiedä, miksi se vaivaa minua näin paljon."
"Oli se mikä tahansa, sinä olet vahva ja selviät siitä. Me voitaisiin keksiä jotain kivaa tekemistä yhdessä. Hei, jos minä näytän sinulle Kärpäsmies-figuurikokoelmani? Minulla on myös harvinainen keräily-Kärpäsmies, jolla on kultainen asu. Haluaisitko nähdä sen?"
Dylan kirosi mielessään. Miksi hänen täytyi ruveta puhumaan Kärpäsmiehestä? Ei Hilda varmaankaan ollut sellaista tyyppiä, jota kiinnosti supersankarit. Nyt hän vain nolasi itsensä. Mutta toisaalta, eipä omena kauas puusta putoa, hän ajatteli miettien samalla isäänsä.

Hänen huojennuksekseen Hilda näytti kuitenkin piristyvän. Tämä jopa naurahti.
"Kiitos tarjouksesta. Ehkä minä voisinkin tulla katsomaan kultaista Kärpäsmiestäsi, jos se kerran on niin hieno."
Dylanin mieltä lämmitti nähdä Hildan hymyilevän. Hän oli tyytyväinen itseensä. Ilmeisesti hän ei ollut niin nolo kuin oli kuvitellut, tai sitten hänen noloutensa oli viehättävää. Miten vain, tehtävä oli onnistunut.

Hän ohjasi Hildan huoneeseensa ja näytti, missä säilytti figuurikokoelmaansa, mutta sitten Trisha kutsui hänet syömään illallista. Hilda ei ollut nälkäinen, joten hän jäi odottamaan Dylanin huoneeseen. Figuurien lisäksi sieltä löytyi sarjakuvalehtiä, joita hän jäi selailemaan hieman poissaolevana. Dylania harmitti, ettei hän omistanut mitään, mikä olisi saattanut kiinnostaa Hildaa enemmän, mutta sille ei mahtanut mitään.

Syödessään hän mietti, uskaltaisiko kertoa tunteistaan Hildalle vai ei, ja mikäli uskaltaisi, mitä siitä seuraisi. Hän ei maistanut ruokaa, vaan jauhoi sitä mekaanisesti suussaan. Trisha ei näyttänyt huomaavan hänen sisäistä taisteluaan, vaan jutusteli kevyesti niitä näitä herkutellen samalla Dylanin syntymäpäiväkakun jämillä. Hänen sanansa menivät Dylanilla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Lopulta hän kuitenkin sai kerätyksi tarpeeksi rohkeutta. Syteen tai saveen.
"Heii... Et haluaisi olla niin kuin... vähän enemmän kuin kaveri?"
Hildan reaktio ei valitettavasti ollut aivan sellainen kuin hän oli toivonut.

"Sheesh, vastahan sinä kasvoit teiniksi! Ei me tunneta vielä ollenkaan! Mitä, yrititkö sinä piristää minua vain siksi että olisin haavoittuvaisempi ja helpommin lähenneltävissä?"
"En, en! Apua ei, en minä sitä niin tarkoittanut, minä vain..." Sanat takertuivat Dylanin kurkkuun. Hän ei ollut ollenkaan varautunut siihen mahdollisuuteen, että hänet torjuttaisiin näin. Muilla tavoin kyllä, mutta ei näin. Hilda puisteli päätään, mutta näytti rentoutuvan hieman. Kohta hän taas jo hymyili.

"Älä ymmärrä väärin, kyllä minä sinusta pidän", hän sanoi Dylanille. "Tämä vain tuli turhan nopeasti, ymmärrät varmaan? Ja sitä paitsi minulla on kotona menossa kaikenlaista draamaa, enkä halua sotkea seurustelukuvioita mukaan. Olet kuitenkin hyvä kaveri. Ja Kärpäsmies-kokoelmasi on vaikuttava! Etenkin se kulta-asuinen."
"Kiva, että pidit siitä. Minä ymmärrän kyllä. Ei muistella pahalla, eihän?"
"Minä jo uskoin, että olisit yrittänyt naamioida ehdotuksesi vitsiksi. Liian monet tunemani tyypit ovat tehneet sitä", Hilda sanoi hymynkare huulillaan. Dylan naurahti.
"Olen nolojen tilanteiden prinssi, mutta jopa minulla on rajani!"

Salim pyysi Dylania seurakseen kalaan, ja miesten mentyä Hilda jäi vielä hetkeksi rupattelemaan Trishan kanssa.
"Dylan on hyvä tyyppi, mutta en ole vielä valmis seurustelemaan! Tai siis, toivottavasti hän ymmärsi sen. En kai loukannut häntä? Mitä luulet?"
"Ei Dyl noin vähästä loukkaannu. Olet hänelle liian tärkeä, että hän antaisi tuollaisen pikku takaiskun pilata suhteenne", Trisha vakuutteli sekoitellessaan taikinaa. Hilda näytti hieman helpottuneemmalta, ja tarttui kiitollisena tarjoukseen, kun Trisha antoi hänen nuolla kulhon. 

Siitä olikin jo jonkin aikaa, kun Dylan ja Salim olivat olleet yhdessä kalassa. Dylan ei ollut muistanutkaan, miten rentouttavaa se oli. Isän kanssa oli helppo viettää aikaa, sillä he kumpikin viihtyivät joko nenä kiinni kirjassa tai sitten ihan vain seisoskellen ja tunnelmasta nauttien. Sanojakaan ei välttämättä tarvittu, eikä ilmapiiri silti ollut kiusaantunut. Äidillä sen sijaan oli aina jotain sanottavaa kaikkeen. Se oli toisinaan mukavaa, mutta pidemmällä aikavälillä se oli raskasta. Silloin pieni hengähdystauko teki hyvää.

*** *** *** *** ***

"Hmm... Mitä minä enää toivoisin? Sain jo tärkeimmän, eli hampparikakun. Ehkä hampparikastiketta kakun väliin?"

"Aijai, tältä tuntuu, kun elämässä kaikki on mallillaan! Miten ihana tun- aih, selkä naksahti. Ei se mitään, hymyssä suin eteenpäin!"

Salimin vanhussyntymäpäivät sujuivat rauhallisissa merkeissä pienessä porukassa. Trisha oli töissä ja Dylan omissa riennoissaan, joten Salim oli kutsunut La'ein ja Riikan, rakkaat perheystävät, juhlistamaan tapahtumaa. Etenkin Riikka oli innoissaan Salimin puolesta ja kertoili mielellään kaikista vaivoista, mitä vanhuksena ikinä tulisi kohtaamaan alkaen nivelrikoista ja päättyen kaikenkokoisiin ja -muotoisiin kasvaimiin. Salim nauroi sydämellisesti. Häntä ei huolettanut vanhuuteen astuminen, sillä hän ei katunut elämässään mitään. Hän oli saavuttanut elämäntavoitteensa, hänellä oli perhe, ura ja ystäviä. Riikalla sitä paitsi oli tapana käyttää reilusti värikynää tarinoissaan, mikä toisaalta teki niistä eläväisiä ja kiinnostavia kuunnella.

"Jos nyt kuitenkaan sitä kaihia ei tulisi, niin kaikki olisi aika hyvin", hän naureskeli itsekseen vieraiden lähdettyä. 

*** *** *** *** ***

"Miten puutarhanhoito sujuu?" Riikka kyseli Trishalta hyväntuulisesti. Ystävät olivat kyselleet samaa kysymystä vähän väliä, sillä jokainen odotti innolla tulevaa puistoa. Newcrest oli sievä, mutta oli aika ankeaa, kun ei oikein ollut mitään paikkaa, missä kokoontua ja viettää aikaa.
"Hiljaa hyvä tulee", Trisha huikkasi. Pari kasvia oli osoittanut kehittymisen merkkejä, ja useat olivat enää pienen matkan päässä täydellisestä. Projekti oli hitaampi kuin hän oli osannut odottaa, ja vaikka hän kuinka nautti puutarhanhoidosta, hän toivoi piakkoin pääsevänsä keskittymään täysillä kokin uraansa. Vielä täytyi hieman malttaa tehdä töitä sormet mullassa.

"Vaikka nivelet ovat kangistuneet, kyllä tanssiminen vielä sujuu!" Salim iloitsi. Hän ei ollut koskaan nauttinut liikunnasta, ja nyt hän pelkäsi, että epäterveelliset elintavat kostautuisivat tässä ikävaiheessa. Toistaiseksi hän kuitenkin tunsi olonsa varsin virkeäksi, ja hän aikoi nauttia siitä niin kauan kuin sitä kesti.

"Harmaat hiukset kyllä pukevat sinua", Trisha kehui. "Miltähän minä mahdan näyttää harmaahapsena?"
"Sinusta tulee kulmakunnan kuumin vanhus", Salim vastasi pilke silmäkulmassa, ja sai Trishan kikattamaan kuin pahaisen koulutytön.

"Miten se on mahdollista, kun kulmakunnan kuumin vanhus istuu jo seurassani tämän pöydän ääressä?" hän kysyi leikkisästi ja iski silmää miehelleen. 
"Sinusta tulee kuumempi kuin minusta, siitä ei ole pienintäkään epäilystä."
"Ei tule."
"Tuleehan!"
"Eipäs!"
"Juupas!"

Lapselliseen väittelyynsä he eivät löytäneet yksimielistä vastausta, mutta se ei estänyt kuitenkaan hetken ikuistamista myöhempää käyttöä varten - "jotta voimme sitten myöhemmin vertailla", Trisha sanoi - ja sängyn jousituksen testaamista. Vaikka Salim kyllä huomasi, että rapistunut keho ei enää pystynyt samanlaisiin suorituksiin kuin nuori ja vetreä. Eikä huono peruskunto auttanut asiaa. Onneksi Trisha oli tilanteen tasalla ja auttoi heidät molemmat loppuun asti.

*** *** *** *** ***

Chattihuoneessa ei ollut ketään. Eikä ihme, olihan sunnuntai-aamu eikä aurinkokaan ollut vielä noussut. Dylan oli herännyt varhain tietämättä itsekään miksi, hänen silmänsä olivat vain avautuneet eikä hän enää ollut saanut uudelleen unta. Hän oli kuluttanut monta tuntia nettisurffailuun ja yrittänyt samalla miettiä, mitähän sitä tänään tekisi.

Sitten hänen mieleensä juolahti toinen lapsuudenystävä. Mitähän Annelle mahtoi kuulua? Mikään ei estänyt Dylania soittamasta ja ottamasta selvää. Kellokin alkoi olla pian sen verran, että oli kohtuullista odottaa toisten olevan hereillä. Dylan kaivoi puhelimen esiin ja selasi yhteystiedon esiin. Anne vastasi jo kolmannella tuuttauksella. He sopivat tapaavansa tunnin kuluttua Dylanin luona. Pitäisi siis kaivaa jotain päällepantavaa.

"Hei, kiva nähdä! Siitä onkin jo aikaa", Dylan tervehti iloisesti. 
"Niinpä taitaa olla. Taisi olla sinun synttäreilläsi viimeksi? Mitenkäs teinielämä on maistunut?"
"Lukion matikka on syvältä, mutta muuten ei valittamista."
"Älä muuta sano! Onko sinullakin Hallisen pitkä matikka? Mistäköhän sekin nainen on revitty opettamaan, kysyn vaan!"

Matikkainhon lisäksi Dylanilla ja Annella oli yllättävän paljon muutakin yhteistä, kuten intohimo lukemiseen ja kiinnostus kemiaa kohtaan, joten juttua heillä riitti. Dylanista tuntui, että heillä synkkasi Annen kanssa, ja hän tunsi olonsa yhtäkkiä hermostuneeksi. Anne oli mukava ja viehättävä ja kiinnostava, mutta entä jos hänkin torjuisi Dylanin yhtä karkeasti kuin Hilda? Nyt ku Dylan oli sen kerran kokenut, häntä ei pahemmin huvittanut kokea uudestaan. Suoran ehdotuksen sijaan hän päättikin kokeilla epäsuorempaa lähestymistapaa.

Hänen improvisoitu serenadinsa näytti tekevän vaikutuksen Anneen. 
"Vau! Missä olet oikein oppinut laulamaan?"
"Noo, ehkä olen vain luontainen lahjakkuus", Dylan vastasi kainosti. Todellisuudessa hän oli yllättänyt itsensäkin, sillä hänellä ei ollut harmainta aavistusta, että hän omasi minkäänlaisia laululahjoja. Nolouden prinssi olisi jälleen päässyt näyttämään kyntensä, mikäli hänen äänensä olisi ollut hirveää kuunneltavaa, ja sen hän olisi voinut lyödä leikiksi, joten juurikaan hävittävää ei ollut. Onneksi kaikki oli mennyt hyvin. "Mentäisiinkö pihalle?" hän ehdotti ja johdatti tytön ulos raittiiseen ilmaan.

"Täällä onkin viileä. Odotatko hetken, niin haen takin", Dylan sanoi ja lähetti samassa lentosuukon testatakseen jäätä vielä hieman lisää.
"Toki", Anne hihitti. "Älä viivy liian kauaa!"
Jes, Dylan mietti mielessään intoa puhkuen. Tämähän meni suorastaan hyvin!

"Anne, jollet ole jo huomannut, niin minä... tuota..."
Anne katsoi häntä odottavasti, mutta silti sanojen tuottaminen oli vaikeaa. Dylanin kurkku tuntui yhtäkkiä rutikuivalta. Hän yritti nieleskellä ja tunsi, kuinka nolojen tilanteiden prinssi jälleen nosti päätään ja odotti vuoroaan astua estradille.
"Minätuotavähänniinkuintykkäänsinusta", hän sai lopulta möläytettyä ilmoille. Anne kohotti kulmaansa. 

"Niinkö tosiaan? En olisikaan arvannut", hän sanoi kiusoittelevasti. Perhoset lepattelivat Dylanin vatsassa, kun Anne katsoi häntä tuolla ilmeellä, ja hän tunsi poskiensa kuumottavan. Anne odotti, että hän tekisi aloitteen. Kaikki oli enää siitä kiinni.
"Minun pitää pian lähteä", Anne sanoi, kun Dylan oli hiljaa aivan liian pitkään. "Saatatko minut?"
"Ju-juu, totta kai", Dylan sai änkytettyä ja käveli tytön perässä etuoven puolelle. Hänen pitäisi saada tehtyä jotain, ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Etuoven edessä se sitten tapahtui. Dylan sai kuin saikin itsensä nojautumaan eteenpäin ja painamaan Annen huulille ensimmäisen suudelmansa. Ja miten hyvältä se tuntuikaan! Suutelemisen makuun päästyään hän ei olisi malttanut lopettaa, vaan jatkoi huulilta kaulalle saaden Annen kikattamaan.
"Tuo kutittaa! Ei kun oikeasti nyt, minun pitää mennä! Kotona odotetaan jo", Anne yritti toppuutella. 
"Maistut liian hyvältä, nam nam nam", Dylan mumisi tytön kaulan herkkää ihoa vasten. Se sai Annen kikattamaan vielä enemmän.

Lopulta Dylan irrottautui ja päästi Annen kotimatkalle. Sitä ennen he vielä sopivat, milloin näkisivät uudemman kerran (koulun ulkopuolella tietysti, näkisiväthän he koulussa kyllä jo seuraavana aamuna, mutta sitä ei tähän laskettu) ja mitä he tekisivät. Dylan päätti vielä hyvästejä jättäessään heittäytyä herrasmieheksi, ja se huvitti Annea suuresti. Hän lupasi tekstata Dylanille heti, kun pääsisi kotiin ja saisi hetken veran omaa rauhaa.

Annen lähdettyä Dylan riensi kertomaan ilouutisen äidilleen.
"Äiti! Minulla on tyttöystävä!"
"Sehän on kiva kuulla! Onko se se Eririkkaan tyttö? Hilda?"
"Ei, vaan Anne! Anne Bjergsen! Minun pitää mennä nyt, menen tarkistamaan onko häneltä tullut viestiä jo!"
"Eikö hän lähtenyt vasta pari minuuttia sitten?"
"Joo, mutta ei sitä koskaan tiedä!"
Dylan hyppeli huoneeseensa ja Trisha uppoutui takaisin kirjaansa hymynkare huulillaan. Voi noita nuoria ja nuorta rakkautta. Toivottavasti se kestäisi, sillä sydänsurut, ne sattuvat ja paljon.

*** *** *** *** ***