2.3 Kuolema saa odottaa (kirjaimellisesti)

 Hyvää kesää kaikille! Uusi vuosi on hyvässä vauhdissa, toivottavasti loppuvuodesta tulee vähän siedettävämpi kuin edellisestä. Ainakin voimme lohduttautua sillä, että meillä menee varmasti paremmin kuin Dylan-paralla :')

Olen ollut melko hiljainen sims-rintamalla, sillä tämä kevät on mennyt opintojen ja remonttiprojektin parissa. Tälle kesälle on tiedossa muuttamista ja graduntekoa. Yritän kuitenkin parhaani mukaan pitää simsprojektejani jotakuinkin ajan tasalla, mutta pahoittelen jo etukäteen pitkiä hiljaisia jaksoja! Olisipa remppaaminen ja muuttaminen oikeassa elämässä niin helppoa kuin simsissä...

*** *** *** *** ***

Vaikka haamu-Dylan esitti perheensä edessä reipasta, aina välillä hän vetäytyi yksin hautansa äärelle suremaan. Hän ikävöi elämää aivan suunnattomasti. Olihan kummituksena olossa omat hyvät puolensa, sitä ei käynyt kiistäminen, mutta saada taas kerran haistaa, maistaa, tuntea... Hän antaisi mitä vain saadakseen ruumiinsa takaisin.

Hänen perheensä teki kyllä kaikkensa hänen eteensä, ja hän oli siitä kiitollinen. Mikään vain ei tuntunut edistyvän, eikä hän uskaltanut toivoa liikoja, ettei joutuisi pettymään. Päivästä toiseen Hilda oli uppoutunut etsimään lisää tietoa tästä jumalten ruoasta, ja Trisha hääri kasvimaalla yrittäen risteyttää tätä niin kutsuttua elonhedelmää. Dylan ei ollut edes vakuuttunut siitä, että sellaista todella oli olemassa, mutta naiset vaikuttivat omistautuneilta asialle, ja oli tietysti parempi, että heillä oli jotain tekemistä kuin että he vaipuisivat täydelliseen epätoivoon. Dylan ei halunnut riistää heiltä toivoa, vaikka hänellä itsellään sitä ei ollutkaan.

Salim ei voinut omalta osaltaan tehdä oikein mitään poikansa hyväksi, ja purki turhautumistaan maalaamalla. Toisin kuin Dylan, hän oli luottavainen tämän jumalten ruoan suhteen. Kummallisempiakin asioita oli tapahtunut simkunnan historiassa, mitä nyt joku eloon herättävä ruoka oli niiden joukossa? Tilanne antoi hänelle itse asiassa paljon inspiraatiota, ja pikkuhiljaa talon seinät täyttyivät hänen maalauksistaan.

Jossain vaiheessa hän sai innostuksenpuuskan ja päätti auttaa vaimoaan puutarhanhoidossa. Trisha kuitenkin hääti hänet nopeasti pois nähdessään hänen puuhansa. "Olet kultainen kun haluat auttaa, mutta puutarha on minun tonttiani. Viherlapseni ovat herkkiä!" Salim oli salaa tyytyväinen ettei hänen annettu auttaa puutarhanhoidossa, sillä hän vietti aikansa mieluummin nojatuolissa hyvän kirjan parissa kuin sormet mullassa. No, ainakin hän oli yrittänyt.

Paparazzeillekaan ei jäänyt epäselväksi, etteikö hän tekisi mitä tahansa poikansa vuoksi.

Hilda sen sijaan alkoi olla jo varsin kyvykäs puutarhuri, joten Trisha päästi tämän auttelemaan häntä, tiukan valvonnan alaisena toki. 

"Kultaseni, eikö sinun ole kuuma? Käy ihmeessä vaihtamassa kevyempää päälle, täällä on aika lämmin!"

"Onhan täällä kieltämättä melko hiostavaa. Palaan pian!"

*** *** *** *** ***

"Mitenkäs puutarhanhoito sujui?" Salim kysyi myöhemmin Hildalta. 

"Ihan hyvin! Opin vaikka mitä uutta!"

Dylan teki siirtonsa.

"Shakki ja matti", hän totesi tyytyväisenä.

Dylan jaksoi myös työstää säännöllisesti kirjoittajanlahjojaan. Hän haaveili yhä kirjoittajanurasta, ja kertoilikin välillä huikeita juttuideoitaan myös äidilleen. Trisha ei aina oikein tiennyt, mitä mieltä oli niistä. Hyvä kuitenkin, että Dylanilla riitti intohimoa johonkin.

Dylan istuikin pitkiä aikoja makuuhuoneessaan (jonka Hilda oli ottanut asiakseen uudelleensisustaa enemmän oman makunsa mukaiseksi) läppärin äärellä. Vaikka isä olikin hänelle roolimalli kirjoittamisen suhteen, hän ei kuitenkaan havitellut kirjailijan uralle kuten tämä. Hän halusi hyödyntää taitojaan toimittajana ja kirjoittaa juttuja, joilla oli vaikutusta. Ehkä hän onnistuisi joskus urallaan paljastamaan jonkin muhkean salaliiton tai kaappiin piilotetun luurangon, kuka tiesi.

Ajatellessaan tulevaisuudensuunnitelmiaan Dylanille tuli hyvä mieli. Hetkeksi hän pystyi unohtamaan kuolemansa ja kuvittelemaan, että hänellä oli yhä edessään tulevaisuus. Haaveet auttoivat häntä pysymään kasassa ja järjissään. 

Aina välillä todellisuus kuitenkin iski takaisin tietoisuuteen ja seesteinen olo kaikkosi. Useimmiten Dylanista tuntui juuri tältä, tyhjältä. Hänen kummituskehonsa ei tuntenut mitään eikä tuntunut miltään, eikä hän voinut laatia pitkän tähtäimen suunnitelmia niin kauan kun oli vankina tässä olomuodossa. Hän myös tunsi olevansa taakaksi perheelleen, sillä näiden täytyi paiskia hiki hatussa töitä selvittääkseen ambrosian salaisuuden, vaikka etenkin hänen vanhempansa olisivat ansainneet leppoisat eläkepäivät. Toki hän tiesi, ettei asia näin ollut ja että hänen perheensä auttoi häntä pyyteettömästi, mutta ikävälle tunteelle ei silti mahtanut mitään.

Hildalla oli uskomaton kyky saada hänet aina hyvälle tuulelle. Tyttö opetti hänelle säännöllisesti uusia tanssiliikkeitä ja intoili mielellään lempimusiikistaan, joka ei ehkä ihan ollut Dylanin makuun mutta jota hän mielellään kuunteli vain nähdäkseen Hildan keinuttavan itseään sulavasti sen tahtiin. Hilda myös kokeili mielellään lempisometähtiensä suosittelemia reseptejä ja Dylan pääsi maistamaan niitä kaikkia. Jotkut olivat enemmän, jotkut vähemmän onnistuneita, mutta jälleen kerran Hildan innostuneisuus oli suola, joka riitti muuttamaan keskinkertaisenkin aterian maailman maukkaimmaksi.

Hildalla oli vanhempi veli, Aatos, joka poikkesi silloin tällöin kylässä Crowejen luona. Aluksi hän oli säikkynyt Dylania, mutta nopeasti heistä tuli tuttavallisia. Aatos oli aivan erilainen persoona kuin Hilda: siinä missä jälkimmäinen oli pirteä, kupliva somepersoona, ensiksi mainitulla oli tieteilijän mieli ja taipumus ajatella lähes kaikkea käytännön kautta. Siksi hän olikin erittäin kiinnostunut kuulemaan Dylanin elämästä kummituksena. Dylan vastasi hänen lukuisiin kysymyksiin parhaansa mukaan, vaikka ei itsekään vielä oikein ymmärtänyt kaikkea. Ehkä juttuhetki Aatoksen kautta auttaisi häntä selvittämään asioita myös itselleen.

Salim ja Trisha olivat toistensa tukena näinä vaikeina aikoina, kuten olivat vannoneet häävaloissaankin. Vaikka tilanne oli mitä kamalin, Trishaa kuitenkin lohdutti se tieto, että mikäli hänen ja Salimin liitto kestäisi tämän koettelemuksen, se kestäisi mitä vain. Ja ainakin tällä hetkellä näytti siltä, ettei mies ollut lähdössä yhtään mihinkään.

*** *** *** *** ***

Tanssia rakastava Hilda yritti löytää aikaa lempiharrastukselleen hektisen arjen keskeltä. Se oli usein vaikeaa, sillä hänen alati kasvava sometilinsä vaati häntä keskittymään siihen täyspäiväisesti, eikä kukaan muu taloudessa tuntunut oikein ymmärtävän hyvän tanssijytän päälle. Mutta aina välillä hänellä oli pieni hetki omaa aikaa, ja silloin hän yleensä laittoi stereot päälle, sulki silmänsä ja antoi rytmin viedä mukanaan. Se oli hänen tapansa rentoutua pitkän työpäivän päätteeksi.

Erään kerran hän huomasi yllätyksekseen Trishan liittyneen seuraansa.

"Tämähän on mukaansatempaavaa", Trisha sanoi ja hytkyi musiikin tahtiin huomattavasti vähemmän sulokkaasti kuin Hilda. 

"Eikö olekin?" Hilda vastasi iloisena siitä, että oli saanut seuraa. "Tämä on lempikappaleeni! Odota, kohta tulee paras kohta."

He tanssivat vielä muutaman kappaleen, ennen kuin Trishan oli pakko istahtaa alas. 

"Vanhat luut eivät enää kestä tuollaista menoa", hän valitteli.

"Hyvinhän sinä vedit! Huilataan hetki ja jatketaan sitten", Hilda kannusti. Trisha nauroi ja pudisti päätään.

"Katson mieluummin tätä visaa, kiitos vain. Kokeillaan joku toinen päivä uudestaan."

Dylan ja Salim olivat syömässä aamiaista, kun kuulivat Trishan vaikertavan. Nainen raahautui keittiöön ja lyyhistyi saman tien lattialle. Salim ponkaisi heti pystyyn.

"Kulta! Oletko kunnossa?"

"Salim... Minusta tuntuu, että... Oh..."

Trishan lause jäi kesken, ja samassa aivan liian tuttu huppupäinen hahmo lipui sisään.

"Teidän kannattaisi välttää tätä keittiötä. Täällä nimittäin tuntuu kupsahtavan porukkaa oikein urakalla."

"Kuulepas herra Viikatemies!" Salim oli saanut kiukustaan ylimääräistä rohkeutta. "Tiedän, että vaimoni on jo iäkäs, mutta sinun olisi parempi harkita tätä uudemman kerran! Trisha ansaitsee lisää aikaa. Eikö riitä, että riistit poikamme meiltä aivan liian aikaisin?"

Viikatemies oli pitkään hiljaa. Salim odotti henkeään pidätellen. Olikohan hän mokannut nyt pahemman kerran? Entä jos Viikatemies veisi hänetkin kostoksi röyhkeydestään? Sitten Dylanin mahdollisuudet palata takaisin elävien kirjoihin kutistuisivat entisestään...

Viikatemies kuitenkin hykerteli. "Pidän sinusta, Salim. Sinulla on sisua. Hyvä on, annan vaimollesi lisää aikaa. Katsokin, että käytätte sen viisaasti."

Salim olisi voinut suudella Viikatemiestä. "Kiitos, herra Viikatemies!" hän hihkui. "Tuhannesti kiitos!"

Eikä kulunut aikaakaan, kun Trisha oli taas jaloillaan.

"Vau, aivan kuin olisin nuortunut vuosikymmeniä!" hän hihkui. "En muista, koska niveleni ovat viimeksi olleet näin vetreät!"

"Ihanaa, ettet kuollutkaan, äiti", Dylan sanoi ja halasi Trishaa. "Ei mitään kiirettä siirtyä tälle puolelle, elä niin pitkään kuin vain voit!"

"Niin elänkin. Ja sinäkin saat vielä elää. Lupaan sen."

Trisha vetäytyi lepäämään ja toipumaan äskeisestä järkytyksestä. Perheen miehet jäivät vielä hetkeksi juttelemaan.

"Tästä tulee hieno tarina lapsenlapsille!" Salim intoili. "Voit kertoa jälkipolville, että ukki pakotti itse Viikatemiehen taipumaan tahtoonsa! Sellainen äijä se ukki on!"

"Öh isä... Viikatemies on vielä täällä."

Salim hiljeni nopeasti ja poistui jatkamaan taideteoksensa viimeistelyä.

*** *** *** *** ***

"Hmm... Olisikohan tässä kohtaa sopiva valaistus uudelle profiilikuvalle? Vai ehkä tuolla toisella puolella? Mitenköhän minun kannattaisi poseerata?"

"Hymyä kultaseni! Pääset someen!"

"Sano 'muikku' veliseni!"

"Miksi ihmeessä? Siinähän menee suu aivan suppuun."

"Totta. Sano 'siili'!"

Kuvien muokkaus oli yksi Hildan suosikkivaiheista. Valaistuksen ja värien parantelu, ihon epäpuhtauksien häivyttäminen, filtterien lisääminen... Aina hän ei tunnistanut itseään lopputuloksesta, mutta se ei haitannut. Päinvastoin. Hän näytti mielestään poptähdeltä. Someminä oli vain kiiltokuva, ja se saikin näyttää poptähdeltä. Sen elämä oli täydellistä, satumaista, eksoottista ja siistiä. Siksi sen ulkonäön kuuluikin sopia tuohon kaikkeen.

Julkaistuaan kuvan Hilda jäi odottamaan tykkäyksiä. Pian niitä alkoikin tippua, ensin yksi, sitten viisi, sitten enemmän. Kommenttejakin alkoi tulla. Hildaa hymyilytti, kun hän luki seuraajiensa kehuja ja ihasteluja. 

Olet niin hyvännäköinen! <3 

Vau! Upea kuva!

Kunpa oma elämäni olisi puoliksikaan niin jännittävää kuin sinun!

Omaan kiiltokuvamaailmaansa uppoutuminen sai Hildan unohtamaan todellisen elämän murheet, ainakin hetkeksi. Hän ansaitsi pienen hetken vain ja ainoastaan itselleen, hetken, joka ei olisi täynnä surua ja murhetta vaan iloisia ja positiivisia asioita.

Hänen ympärillään oli surua aivan liiaksi asti.

*** *** *** *** ***

"Mitä tänään tehtäisiin?" Trisha kysyi nuoreltaparilta. "Huvittaisiko teitä käydä kävelyllä puistossa? Vai katsotaanko jotain sarjaa tai elokuvaa? Mitä mieltä olette?"

"Minun pitäisi tehdä töitä", Hilda huokaisi. "Seuraajani vaativat uutta tanssistriimiä. Siinä riittää suunniteltavaa, sitten pitää miettiä, milloin sen toteuttaa..."

Trisha ei oikein tahtonut ymmärtää Hildan työtä somevaikuttajana, mutta yritti parhaansa mukaan pysyä kärryillä. "Kuulostaa siltä, että sinulla pitää kiirettä. Ehkä illemmalla sitten?"

"Joo, eiköhän!"

"Kahvi on valmista, äiti", Dylan huikkasi.

"Kiitos kulta, tulen ottamaan - oh!"

Trisha tunsi, kuinka hänen jalkansa pettivät yhtäkkiä. Tuttu, kylmä tunne levisi jälleen hänen kehoonsa. Hän yritti nousta ylös, mutta luovutti lopulta ja sulki silmänsä. Lopullisesti.

Salim ryntäsi paikalle salamana kuullessaan Dylanin ja Hildan huudot keittiöstä.

"Ei, ei, ei", hän nyyhki. "Ole kiltti, herra Viikatemies, älä vie häntä! Lupasit hänelle lisää aikaa! Nyt on mennyt vasta yksi päivä, hän ansaitsee paljon enemmän! Pyydän, antakaa armoa!"

Viikatemies huokaisi ja puisteli päätään.

"Voi teidän kuolevaisten kanssa..."

"Lupasin hänelle lisää aikaa, annoin hänelle lisää aikaa. Yksikin päivä lisää elämää on arvokas lahja. Toivottavasti tajusitte käyttää tämän ylimääräisen päivän hyvin. Nyt hänen on kuitenkin aika tulla minun mukaani, tai muuten tulee Kuoleman neuvostolta satikutia."

Salimin oli vaikea käsittää Viikatemiehen sanoja, ja tämän takana Dylan ja Hilda itkivät vuolaasti.

Trisha ei kuitenkaan kuullut sitä. Hän ei kuullut mitään muutakaan, mitä hänen vierellään tapahtui. Hänet oli täyttänyt ihmeellinen rauha ja keveys. Kuten Viikatemies oli sanonut, nyt oli hänen aikansa. Hänen kuului siirtyä nyt rajan tuolle puolen ja liittyä poikansa seuraan.

Ainakin Dylan olisi hänen seuranaan Tuonelassa. Poika ei joutuisi enää koskaan olemaan yksin.

*** *** *** *** ***