1.10 Manttelinperijä

Tervetuloa sunnuntailukemistonne pariin! Tällä kertaa on jopa oikean vuorokauden puolella, hah!

Kuten viime viikolla sanoin, siirryn tästä eteenpäin epäsäännölliseen julkaisutahtiin. Yritän pitää tahdin tasaisena osa/viikko tai kaksi, mutta en ota paineita sen suhteen. Lupaan, että seuraava osa tulee joka tapauksessa viimeistään heinäkuun aikana!

Jos haluatte varmasti pysyä ajan tasalla osien kanssa, kannattaa hyödyntää vasemman palkin seuraa-toimintoja. Ja toki tulen ilmoittelemaan myös uusista osista halukkaille, kertokaa vain minne :)

Mutta nyt päästän teidät tämän osan pariin!

*** *** *** *** ***

"... ja sitten lataat koneellesi tämän softan ja laitat sen pyörimään, niin kaiken pitäisi toimia. Se ei loppujen lopuksi ole niin vaikeaa." Dylan yritti opastaa äitiään toistamaan elokuvia tietokoneella, mutta tekniset asiat menivät Trishalta täysin yli ymmärryksen. Lopulta Dylan luovutti ja käski Trishan tulla pyytämään häneltä apua kun tämä haluaisi katsoa jotain lukuisista romanttisista komedioistaan.

Kasvaessaan Dylan oli oppinut sietämään isänsäkin noloilua paremmin, toisinaan se jopa huvitti häntä. Ainakin isä oli aina paikalla häntä varten, valmiina auttamaan asiassa kuin asiassa. Ja toisaalta, eihän isä olisi isä ilman isävitsejä.

Niinpä Dylan hymähteli Salimin jutuille, päästi jopa naurunpyrskähdyksen aika ajoin. Salim näytti tyytyväiseltä, että hänen juttunsa olivat uponneet nuorisoon.

Trisha oli jälleen ansainnut uurastuksellaan ylennyksen, ja tunsi olevansa uraputkessa. Hän oli onnellinen saadessaan työskennellä alalla, jota rakasti, ja selvästi välitti tätä intohimoa eteenpäin töissä. Vaikka kokin työ oli hektistä ja korkeaa paineensietokykyä vaativaa, hän nautti siitä täysin rinnoin, ja työpäivät tuntuivat kuluvan siivillä. Hän heräsi aamulla, meni töihin ja yhtäkkiä olikin jo ilta ja aika lähteä kotiin.

Vapaapäivinä hän harrasti rakkaimpia harrastuksiaan, eli puutarhanhoitoa ja kalastusta. Vaikka aikaa näille aktiviteeteille ei ollut yhtä paljon kuin ennen, ne olivat silti hänelle henkireikä hektisessä arjessa. Vaikka pikkulapsiarki oli jo kaukana takana, työ vaati häneltä paljon aikaa ja omistautumista. Mutta niin vaati myös hänen kaupunkiprojektinsa. Kahdeksan salviaa näytti jo hyvin lupaavilta, hän ajatteli tyytyväisenä kalalammen äärellä. Ei varmaan menisi enää kauaa, niin hän saisi ne kehitettyä täydelliselle tasolle. Hän alkoi jo mielessään suunnitella, millainen hänen puistostaan tulisi ja mitä kaikkea hän sinne rakentaisi ja hankkisi.

"Mitä kuuluu, Jalmari? Kaikki hyvin? Oletko saanut tänään jo tuoretta lihaa?" 
Dylanista oli yhä outoa, että lehmän näköinen kasvi söi vain lihaa, vaikka Jalmari oli ollut istutettuna heidän pihaansa ties kuinka kauan. Häntä hieman arvelutti kasvattaa kasvia omassa pihassaan, kun hän joskus perisi sen vanhemmiltaan. Mitä jos se vaikka nälkäänsä söisi hänet, hänen tulevan vaimonsa tai mahdolliset lapsensa? Ei se toisaalta tähänkään mennessä ollut ketään syönyt, mutta ei siihen tarvittu kuin yksi virhe, yksi unohdettu ruokintakerta, niin soppa oli valmis. 

Jalmari vain heilui pakoillaan hiljalleen eikä vastannut hänelle mitään. Se ei näyttänyt nälkäiseltä eikä yrittänyt houkutella Dylania lähemmäs kakkupalasella. Ehkä sillä oli kaikki hyvin.

Töiden ja koulun lomassa myös Salimilla ja Dylanilla oli aikaa harrastuksille. Salim päätti kokeilla onneaan vesillä pitkästä aikaa, ja Dylan uppoutui kirjoihin, joita kohtaan kokemansa intohimon hän oli perinyt isältään. 

Hänellä oli hämärä käsitys siitä, että hän tulisi jatkamaan äitinsä jalanjäljissä Newcrestin rakentamista, vaikka vanhemmat eivät olleetkaan vielä hänelle siitä kunnolla puhuneet. Sen aika koittaisi vielä, ja koska hänelle ei näillä näkymin ollut tulossa sisaruksia, hän alkoi jo miettiä, mitä aikoisi itse rakentaa naapurustoon. Äiti aikoi perustaa puiston, joten miten olisi vaikkapa kirjasto? Tai pelihalli? Tai jäätelökahvila? Tai... tai... Hmm.

Kirjailijan ura ei tarjonnut enää haastetta, joten kirjoittaminen saisi pysyä rakkaana (ja rahakkaana) harrastuksena, Salim tuumi eräänä päivänä. Hän tarvitsi kuitenkin jonkin keinon luovuutensa kanavointiin, joten hän päätti seuraavaksi kokeilla kykyjään kuvallisen taiteen saralla ja ryhtyä taidemaalariksi. Hän olisi myös voinut jäädä eläkkeelle, mutta koki tarvitsevansa virikkeitä vanhoille päivilleen. Toki hänen laiskaa puoltaan houkutteli istuskella sohvalla päivät pitkät, mutta kai sekin ajan myötä kävisi tylsäksi. Maalaaminen oli hänelle juuri sopivaa puuhaa: inspiroivaa, muttei liian työlästä.

Jälleen uusi kouluprojekti. Miten opettajilla riittikin antaa niitä? Tällä kertaa Dylanin piti rakentaa raketti muovipullosta, kolasta ja minttukaramelleista. Niin hullunkuriselta kuin projekti vaikuttikin, Dylan halusi antaa kaikkensa. Hän ei hyväksyisi itseltään mitään puolivalmiita tekeleitä.

Onneksi isä oli aina valmis auttamaan haastavissa kouluprojekteissa. Samalla kun miehet puuhastelivat raketin parissa, Salim otti puheeksi Dylanin tulevan roolin Newcrestin rakentamisessa. Trishan oli ollut tarkoitus tehdä se, mutta hänen hektiset työaikataulunsa eivät halunneet antaa myöden. Niinpä hän oli valjastanut Salimin hommaan ja täydentäisi itse myöhemmin, mitä Salim ei osannut kertoa.

Dylanista tuntui rajoittavalta, ettei hän saanut poistua Newcrestistä koko elinaikanaan muualle kuin lomakohteisiin ja Magnolia Promenadelle, mutta koska vastuu oli iso ja mukana tuleva maine suurta, hän oli valmis ottamaan kaiken vastaan ja noudattamaan jopa hölmöimpiä rajoituksia. Hän tunsi ylpeyttä saadessaan olla osa näin tärkeää projektia.

Lopulta Trishakin pääsi töistä ja liittyi heidän seuraansa vaihdettuaan ensin ylleen mukavammat vaatteet. Dylan toisti hänelle, mitä Salim oli kertonut. Trisha oli tyytyväinen, kuulosti siltä, että poika oli nyt ajan tasalla tulevaisuutensa suhteen.

Projektikin saatiin kunnialla valmiiksi, ja ai että siitä tuli hieno! Trisha oli innoissaan kuin pikkutyttö, ja Dylan joutui rauhoittelemaan häntä. Jos äiti päättäisi laukaista raketin nyt, koko heidän työnsä menisi hukkaan ja he joutuisivat aloittamaan alusta.

Ennen nukkumaanmenoa Dylan sai vielä äidiltään läksyjentekoapua ja varmistelua, ettei hänellä ollut mitään kysyttävää perijyyttä koskien. Dylan lupasi, että tulisi kyllä kysymään, mikäli kysymyksiä sattuisi nousemaan mieleen, mutta tällä hetkellä kaikki oli suurin piirtein selvää. Siihen oli Trishan tyytyminen.

*** *** *** *** *** 

Oli jälleen uuden talvijuhlan aika. Dylan oli siitä erityisen innoissaan, sillä viime talvijuhlan aikoihin hän oli ollut pikkuvauva, eikä muistanut juhlapyhästä yhtään mitään. Hän ei ollut edes saanut lahjoja, sillä ei olisi sen ikäisenä osannut vielä arvostaa niitä. Nyt hän aikoi nauttia paketeista senkin edestä.
"Onkohan täällä se kannettava kaiutin, mitä olen toivonut jo pitkään?"

"Kuulokkeet! Vau! Melkein yhtä hyvä juttu!"
Dylan ei ollut pettynyt, lähinnä huvittunut. Hän toivoi yhtä asiaa, ja hänen vanhempansa tekevät parhaansa - mutta onnistuvat silti hankkimaan hänelle jotain vähän sinne päin. Ajatus oli kuitenkin tärkein.

Lahjojen avaamisen jälkeen oli hyvää aikaa nauttia talvisesta säästä rakentamalla pihalle lumikamua. Kauaa Dylan ei tosin ehtinyt rakennella, kun hänet jo kutsuttiin sisälle syömään.

Trisha oli jälleen kerran ylittänyt itsensä ja loihtinut niin herkullisen näköistä tofukalkkunaa, että siitä tuskin huomasi, ettei se ollut perinteinen lihakalkkuna. Dylanilla herahti vesi kielelle sen tuoksusta. Häntä ja Salimia ei tarvinnut kahdesti käskeä käymään käsiksi, kalkkuna katosi pöydästä hyvää vauhtia. Se oli kolmelta similtä aika kunnioitettava saavutus.

Ruoan jälkeen oli aikuisten vuoro avata lahjat. Ainakin Salimin ilmeestä saattoi päätellä, että hänen pakettinsa oli mieluinen. Varmaankin jokin uusi kirja, Trisha mietti ja ravisti varovasti omaansa. Olikohan tässä paketissa ne uudet siemenet, joiden istuttamisesta hän oli haaveillut?

Salim kaivoi takataskuaan ja vetäisi esille mistelinoksan.
"Katsos, mitä minä löysin! Kai sinä tiedät, mitä tämä tarkoittaa?"
"No ohhoh! Kehtaankos minä, kohta harmaantuva nainen, nyt heittäytyä noin villiksi?"

"Älä höpsi", Salim tokaisi ja yllätti sitten Trishan täysin suikkaamalla suukon suoraan huulille. Sitten hän virnisti.
"Jos tällainen harmaa kettu pystyy heittäytymään, tuollainen nuori varsakin siihen pystyy!"

Trishan mentyä puuhailemaan omia juttujaan Dylan liittyi isänsä seuraan maalaustelineen ääreen.
"Isä, mikä tuo mistelijuttu oikein on?"
"Voi poika, annapa kun kerron..."

Saatuaan isältään kattavan luennon mistelinoksaperinteestä ja miten se liittyi talvijuhlaan, Dylan päätti testata oppimaansa heti käytännössä. Niinpä hän kutsui Annen kylään, ja juteltuaan tämän kanssa hetken aikaa kaivoi esiin Salimilta lainaamansa mistelinoksan.
"Miten on, tiedätkö, mitä tämä tarkoittaa?"
Annen ilmeestä saattoi päätellä, että tämä todellakin tiesi, mitä tuleman pitää.

Eikä Annea näyttänyt myöskään haittaavan ollenkaan.

La'ei pistäytyi kylässä toivottamassa hyvää talvijuhlapäivää, ja toki Salimilla oli antaa hänellekin paketti. Lastenhoitaja näytti yllättyneeltä ja otetulta ja meinasi aluksi kieltäytyä, mutta Salim ei ottanut ei-sanaa kuuleviin korviinsa. Nainen oli käytännössä osa perhettä ja täten ansaitsi lahjan kuten muutkin perheenjäsenet.

*** *** *** *** ***

Iltasella vietettiin viimein Trishan vanhussyntymäpäiviä. Trisha ei halunnut ympärilleen suurta väkijoukkoa todistamaan hänen harmaantumistaan ja rypistymistään, joten juhlallisuuksia vietettiin ihan perheen kesken. Trisha koetti kovasti miettiä, mitä toivoisi sillä kertaa.
"Jos nyt vaikka välttyisin suuremmilta rypyiltä ja onnistuisin harmaantumaan tyylikkäästi. Se olisi ihan riittävä syntymäpäivälahja."

Trishan puhaltaessa kynttilöitä sammuksiin perheen miehet intoutuivat laulamaan. He yrittivät toki parhaansa, mutta kuulostivat niin hassuilta, että Trishaa alkoi naurattaa ja hän melkein missasi kynttilät. Onnekseen hän sai koottua itsensä, ja kynttilät sammuivat yhdellä puhalluksella.

"Uh, miksi selkä aina naksahtaa ikävästi juuri sillä hetkellä, kun vanhenee?" Trisha valitti. Elo vanhuksena ei alkanut kovin lupaavasti. "Miten sinä oikein kestät tätä, Salim?"
"Kaikkeen tottuu", hänen aviomiehensä totesi.
"Paitsi jääpuikkoon ahterissa", Dylan lisäsi virnistellen. "Sillä se ehtii sulaa sitä ennen."
Trisha vain tuhahti mokomalle lapselliselle vitsille, mutta Salimia nauratti.

"Noh noh, äläs nyt kultaseni, kaikki tulee olemaan vielä paremmin kuin hyvin, lupaan sen", Salim lohdutti ja veti Trishan lähelleen. "Tule tänne."
Ainakin läheisyys tuntui yhtä hyvältä kuin ennen. Salimin syleily sai Trishan rentoutumaan ja hänen mielialansa kohoamaan. Kaikki järjestyisi lopulta. Oli vanhuudessa varmasti monia hyviäkin puolia. 

Ainakaan Trisha ei malttanut odottaa, että pääsisi temmeltämään lastenlastensa kanssa joskus hamassa tulevaisuudessa, ja mikä parasta, tekemään sen Salim rinnallaan.

Hän päätti mennä haukkaamaan hieman raitista ilmaa.

Kun Trishaa ei hetkeen kuulunut takaisin, Dylan päätti mennä tarkistamaan, oliko tällä kaikki hyvin. Ulos astuessaan hän näki Jalmarin myhäilevän epäilyttävän tyytyväisenä.
"Jalmari, et kai sinä vain... Tuhma lehmä!"

"Yäk, mitä ihmettä tämä vihreä mönjä oikein on? Olen yltä päältä tahmea ja likainen", Trisha valitteli. Jalmari ei sanonut mitään. "Jalmari, ei saa syödä simejä! Siinä voi käydä kalpaten!" Tällä kertaa tilanteesta onneksi selvittiin säikähdyksellä.

Yllätyksekseen hän huomasi, että kasvin utareet pullottivat kyseisen tilanteen jäljiltä, ja uteliaisuuttaan hän päätti yrittää kasvin lypsämistä. Lasiin suihkuava neste ei ollut ollenkaan epämiellyttävän näköistä, ja Trisha pohti, uskaltaisiko sitä kenties jopa maistaa hieman. Ehkei nyt kuitenkaan. Hän säästäisi sen myöhemmäksi. Tähän päivään oli mahtunut jo aivan tarpeeksi jännitystä.

*** *** *** *** ***

Innokkaana kokkina Trisha halusi järjestää ystävilleen ja tuttavilleen illalliskutsut. Hän saisi lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: hän pääsisi näkemään rakkaita ystäviään pitkästä aikaa ja saisi samalla testauttaa oppimiaan reseptejä kunnollisilla makutuomareilla. Päätellen iloisesta hälinästä, innostuneista huudahduksista ja siitä, kuinka nopeasti tarjoilukulho tyhjeni ruoka oli onnistunut oikein hyvin. Kaikki odottivat malttamattomina seuraavaa ruokalajia.

Jopa nirppanokkaisimmat vieraat ottivat santsiannoksen valitettuaan ensin jostain pienestä ("suolaa olisi voinut olla rahtusen enemmän" tai "itse en pilkkoisi vihanneksia tähän muotoon").

Jonkin aikaa Dylan jaksoi hengailla aikuisten seurassa, mutta lopulta hän kutsui kaverinsa Rasmuksen kylään ja he vetäytyivät yläkertaan juttelemaan ja katsomaan telkkaria. Olivathan aikuisten jutut ihan viihdyttäviä, mutta oli ihan kiva olla omanikäisessä seurassa. Rasmus oli yhä yhtä nörtti kuin oli ollut lapsenakin, ja hänen kanssaan Dylan pystyi päästämään omaakin nörttipuoltaan valloilleen. Oli mukavaa, kun juttukaveri ymmärsi tieteen, sci-fin ja supersankarisarjakuvien päälle.

*** *** *** *** ***

Uusi vuosi kolkutteli ovella, ja Trisha oli juhlatunnelmissa. Vaikka hänen kehonsa ei ollut enää yhtä vetreä kuin nuorempana, hänen mielensä oli kirkas.
"Dylan, tule tanssimaan!" hän hihkaisi, kun näki pojan maleksivan alakertaan.
"En taida. Mutta hyvät muuvit sinulla."
Dylan meinasi jatkaa matkaansa, mutta Trisha pysäytti hänet hetkeksi.

"Miltä sinusta tuntuu?" hän kysyi. "Tarkoitan sitä, että sinä olet suvun perijä, ja näin ollen velvollisuutesi on aikanaan rakentaa Newcrestiin oma osuutesi."
Dylan kohautti olkiaan. "Ihan hyvältä. Se on aika siistiäkin. Vähän hölmöjä tosin jotkut säännöt ja rajoitukset. Mutta kyllä minä niistä selviän. Miksi kysyt tuollaista näin yhtäkkiä?"
"Tavoitteeni on kohta täytetty", Trisha vastasi. "Luulen saavani tarvittavat kasvit kehitettyä jo tänään. Sitten on lopultakin aika rakentaa tänne puisto, mutta se myös tarkoittaa sitä, että minun osuuteni on hoidettu ja vastuu siirtyy sinulle. Siksi haluan varmistaa, että olet valmis siihen."
"Olen kyllä. Luulen tietäväni suht tarkkaan, mitä tuleman pitää. Äiti, minä pärjään kyllä."
Trisha katsoi poikaansa ylpeän äidin ilme kasvoillaan.
"Minun poikani."

Hän meni puutarhaansa ja kehitti kahdeksan salviapuskaa laadultaan täydellisiksi. Kun viimeinenkin puskista oli kehitetty, hän tunsi yhtäkkiä syvää huojennusta. Nyt se oli tehty, hänen osansa oli hoidettu, ja pian Newcrestin asukkaat saisivat nauttia kauniin puiston suomista iloista. Ja heidän perheensä pääsisi lopultakin muuttamaan tilavampaan asuntoon! Trisha ja Salim voisivat nautiskella elämänsä ehtoosta perheen ympäröimänä, kaikessa rauhassa. Tämä oli ensimmäinen kerta hänen vanhoilla päivillään, kun hän oli oikeasti innoissaan siitä, että oli vanhus.

Hän riensi sisään jakamaan hyvät uutiset miehensä kanssa. 
"Vau, onnittelut, kulta!" Salim kehui ja siveli Trishan kasvoja tavalla, joka sai näiden vuosienkin jälkeen naisen jalat heikoiksi. "Tätä täytyy juhlistaa jotenkin!"

Hän kaatoi heille molemmille mehudrinkit ja kohotti omaa lasiaan.
"Mahtavalle vaimolleni, jonka uurastus on lopultakin tuottanut tulosta!" He kilistivät lasejaan yhteen.
"Mitä täällä juhlitaan?" kuului Dylanin ääni ovensuusta.

Dylankin saatettiin ajan tasalle tilanteesta, ja onniteltuaan äitiään hän liittyi vanhusten seuraan uuden vuoden lähtölaskentaan. Sillä kertaa uusi vuosi todellakin tarkoittaisi heille uutta alkua, sillä uuden vuoden jälkeen he muuttaisivat uuteen asuntoon ja rakennuttaisivat paljon puhutun puiston vanhan paikalle. Dylanista se oli tavallaan haikeaa, mutta toisaalta hän oli kaivannut naapurustoon hengailumestoja, ja kävihän nykyinen talo pikkuhiljaa hieman ahtaaksi. Hänkin siis toivotti muutoksen tervetulleeksi.

Yksi asia tosin ei tulisi muuttumaan: hänen vanhempansa olisivat jatkossakin noloja ja ällöjä.

*** *** *** *** ***

Trisha ja Salim ovat söpöin pari ikinä, en kestä!

Ensimmäisen sukupolven tavoite on täytetty, mikä tarkoittaa sitä, että tämä sukupolvi oli tässä ja ensi osassa siirrytään Dylaniin ja toisen sukupolven tavoitteeseen! Esittelen seuraavassa luvussa sekä Trishan rakennuttaman puiston että perheen uuden talon. Siihen asti, näkemiin!