2.2 Tuonpuoleinen

 Yliopiston joululoma koitti, joten taas on hieman enemmän aikaa simsin pelaamiselle ja haasteprojektien jatkamiselle! Tässä on uusi luku Crowejen kuulumisia. Kuten varmaan muistatte, viime luvussa Dylan-paralle, perheen ainoalle perijälle, kävi hieman köpelösti. Mitenköhän muu perhe on asiaan mahtanut sopeutua?

*** *** *** *** ***

Dylanin hauta näytti niin yksinäiseltä. Trishan sydäntä kivisti joka kerta, kun hän katsoi sitä. Miten hänen pieni poikansa saattoi olla poissa jo nyt? Tähänkö heidän sukunsa, hänen perintönsä Newcrestille, päättyisi? Ei. Ei se voinut niin olla. Trisha ei antaisi sen tapahtua. 

Täytyi olla jokin keino korjata asia.

Trisha muisti, että jossain ruoanlaittokirjassa oli mainittu ambrosia, jumalten ruoka, mutta että kirjassa se oli kuitattu myyttinä ja legendana. Kyseisellä ruoalla oli kuulemma voima herättää kuolleet simit henkiin, jos se valmistettiin oikein ja ellei edesmennyt ollut ehtinyt siirtyä jo rajan tuolle puolen. Trisha elätteli toivoa, että Dylan ei olisi vielä jatkanut eteenpäin, vaikka hän ei voinut olla varma. Hän tekisi silti kaikkensa saadakseen poikansa takaisin. Vaati se mitä tahansa.

"Missä sinä olet, Dylan? Ole kiltti ja tule esiin. Älä sano, että olet jo liian kaukana..."

Mitään ei kuulunut. Mikäli Dylan oli vielä tässä maailmassa, hän ei ainakaan ilmoittanut itsestään mitään. Trisha ei silti suostunut menettämään toivoa.

Jumalten ruokaa varten tarvittiin elonhedelmiä ja kuolonkalaa, ainakin mikäli keittokirjaa oli uskominen. Trisha päätti aloittaa hedelmistä. Hän meinasi vaipua epätoivoon tajuttuaa, kuinka paljon risteytystyötä hänen täytyisi puutarhassaan tehdä, mutta päätti, ettei antaisi sen lannistaa. Äitinä hän tekisi mitä tahansa lapsensa vuoksi, vaikka sitten pakertaisi puutarhassaan kuukausikaupalla nukkumatta lainkaan välissä.

Myös Salim otti Dylanin menetyksen raskaasti, vaikka yritti pysyä vahvana Trishan vuoksi. Hän purki suurimman osan surustaan maalauksiinsa. Voi niitä kertoja, kun he olivat olleet Dylanin kanssa kalassa, ja poika oli kysellyt jatkuvasti, mitä lajia heidän nappaamansa kalat ovat ja missä niitä yleensä tapasi. Salim huoahti syvään, ja samassa hänen selkäänsä vihlaisi. Hän pelkäsi, ettei ehtisi nähdä, onnistuuko Trisha päämäärässään saada Dylan takaisin eloon. Hänelläkin oli vain vähän elinpäiviä jäljellä.

Sekä Trisha että Salim purkivat suruaan eriksen omilla tavoillaan saaden kuitenkin toisiltaan hiljaista tukea. Tiesihän kumpikin, mitä toinen kävi juuri sillä hetkellä läpi.

Myös Hilda oli murtunut poikaystävänsä kuolemasta ja vieraili Croweilla säännöllisesti. Trisha teki parhaansa lohduttaakseen tyttöparkaa. 

"Meillä piti olla niin paljon aikaa... Olimme suunnitelleet menevämme naimisiinkin joskus..."

"Voi kultapieni. Minä teen kaikkeni, jotta asia vielä järjestyisi. Itse asiassa..."

"Mitä jos muuttaisit tänne ja auttaisit minua? Minä tiedän, että sinäkin välitit Dylanista, joten haluaisitko osallistua hänen palauttamiseensa elävien kirjoihin?"

"Oikeastiko? Haluan. Haluan minä. Mutta onko se todella mahdollista?"

"Siitä ei auta kuin ottaa selvää."

Niinpä Hilda muutti asumaan Trishan ja Salimin kanssa, ja heidän tapaansa omistautui projektille. Hän aloitti puutarhanhoidon opettelulla, jotta hän pystyisi huolehtimaan Trishan kasveista sitten, kun naisesta aika jättää. Hän ei ollut aivan yhtä innostunut ulkoilusta ja luonnosta kuin Trisha, mutta Dylan motivoi häntä. Tämän vuoksi hän siirtäisi vaikka vuoria.

Sekä Hilda että Salim ja Trisha sopeutuivat nopeasti uuteen arkeen. Päivät menivät Trishan ja Hildan kohdalla päntätessä, Salimin kohdalla taas maalaillessa. Mies tiesi, ettei hänen enää kannattanut lähteä yrittämään uusien taitojen opettelua, sillä hänellä ei olisi tarpeeksi elinaikaa saada niitä tarvittavalle tasolle, jotta niistä olisi jotain hyötyä. Hän ei siis voinut muuta kuin luottaa talouden naisiin ja näiden määrätietoisuuteen.

*** *** *** *** ***

Dylanin olo tuntui kummalliselta. Hänen viimeisin muistikuvansa oli se, kun hän oli puhaltanut syntymäpäiväkakkunsa kynttilät, sitten maailma oli mennyt mustaksi. Nyt juhlavieraita ei enää näkynyt missään, eikä hänen omassa kehossaan tuntunut miltään. Ei hyvältä, ei pahalta, ei neutraalilta, ei... miltään. 

Hän ei ajatellut sitä, mutta hän uskoi tietävänsä, mitä se tarkoitti. Kunpa hän nyt vain löytäisi äitinsä tai isänsä jostain.

Trisha ei ollut uskoa silmiään. Saattoiko tuo olla...?

"Äiti! Äiti, minä tässä!"

"Dy-Dylan?"

"Synttärijuhlat eivät tainneet sujua aivan odotusten mukaan?" Dylan kysyi kumisevalla aaveäänellään virnistellen samalla ilkikurisesti.

"Voi kultapieni", Trisha nyyhkytti Dylanin olkaa vasten. "Minulla on niin kamala ikävä sinua."

"Minäkin ikävöin teitä", Dylan tunnusti. "Täällä aavemaailmassa on aika ikävää. Halaaminenkaan ei tunnu ollenkaan samalta kuin ennen."

"Minä saan sinut sieltä takaisin", Trisha lupasi, vaikka pieni huoli piilikin hänen sisimmässään. Hän kuitenkin karisti sen nopeasti pois. "Sinä kuulut tänne meidän kanssamme."

Hilda oli hetken pöllämystynyt, mutta sopeutui tilanteeseen nopeasti. Jossain vaiheessa hänestä oli jopa hauskaa, että hänellä oli kummitus poikaystävänsä. Hän oli Dylanin tukena myös silloin, kun se ei pojasta itsestään tuntunut kovinkaan hauskalta.

"Et voi päihittää minua tässä matsissa", hän härnäsi Dylania. "Näen suoraan lävitsesi!"

Dylan, joka oli taas hetkeksi hautautunut murheisiinsa, ei voinut olla hymyilemättä hieman.

Hildasta tuntui hyvältä nähdä pojan hymy. Hetkeksi aikaa hän pystyi unohtamaan tämän läpikuultavan kummituskehon ja kuvittelemaan, että mikään ei ollut muuttunut, että hänen Dylaninsa istui siinä elossa ja hyvinvoivana. Hetkeksi - kunnes Dylan alkoi nauraa ja nauru oli kumisevaa, kuin se olisi kuulunut jostain kaukaa veden alta.

Joka tapauksessa Hilda ei voinut kuin ihailla sitä positiivisuutta ja optimistista asennetta, jolla Dylan suhtautui uuteen olomuotoonsa. Tämä pystyi jo suht rennosti heittämään vitsiä kummituksena olosta, ja Hilda nauroi hänen kanssaan. Mitäpä muutakaan siinä tilanteessa saattoi tehdä? Toisaalta Hilda epäili, että suuri osa Dylanin näennäisestä hyväntuulisuudesta oli vain kulissia, ja oikeasti kuolema painoi häntä enemmän kuin hän oli vielä valmis kellekkään myöntämään, edes itselleen.

Päivät muuttuivat viikoiksi aivan huomaamatta. Talouden jokainen sim teki kaikkensa selvittääkseen, miten mystistä jumalten ruokaa oikein tehtiin, ja mitä kaikkea sen eteen oli tehtävänä. Salim ja Hilda hoitivat pääasiassa tutkimuspuolen, kun taas Trishan kontolla oli toteutus, olihan hän kokeneempi puutarhatöissä kuin kaksi muuta.

Hildan muutettua Crowen talouteen hänestä ja Salimista oli pikkuhiljaa tullut hyviä ystäviä. Julkkiksena Salim antoi mielellään vinkkejä sosiaalisen median alalle pyrkivälle Hildalle. Hänestä oli myös virkistävää saada taloon uusi nuori sim, ja hän kävi naisen kanssa usein syvällisiä, intensiivisiäkin keskusteluja monista eri aiheista. Hildasta oli vähitellen tullut hänelle kuin oma tytär. Hän oli mielissään siitä, millaisella tarmolla tämä nuori nainen paiski hommia Dylanin eteen. Näistä tulisi mitä loistavin pari sitten kun poikaparka viimein saataisiin takaisin elävien kirjoihin.

*** *** *** *** ***

"Et sitten kierrä säikyttelemässä naapureita, kuulitko? Viime kerralla Riikka-parka oli saada sydänkohtauksen", Trisha läksytti Dylania, joka vain nauroi huvittuneena.

"Pitäähän sitä aaveen jostain saada ilo irti", hän tokaisi. "Jos hän saa sydänkohtauksen, ainakin saan seuraa tänne aavemaailmaan."

"Dylan!" Trishalla oli totta vie totuttelemista aave-poikansa mustaan huumoriin. Se oli ilmeisesti jonkinlainen defenssimekanismi, Dylanin keino selviytyä suuresta ja stressaavasta muutoksesta.

"Hyvä on äiti, en aiheuta Riikalle sydänkohtausta. Rauhoitu."

Dylan muisti lupauksensa... mutta ei voinut vastustaa kiusausta härnätä Riikkaa hieman.

"Aaargh! Älä säikyttele noin, vanha sydämeni ei kestä tuollaista!"

"Älä viitsi, olet nuori ja hyväkuntoinen kuin mikä! Minä vain pelleilin hieman."

"Pelleile jossain muualla, tai jäät ilman jälkiruokaa", Riikka sätti asettuen hetkeksi vanhaan lastenhoitajan rooliinsa. Dylan hymyili nostalgisena.

"Juu, juu."

"Taidat nauttia kummituksena olosta", Hilda totesi Dylanin kerrottua tälle päivän sattumuksista. "Hyvä, että olet onnistunut löytämään uudesta olomuodostasi jotain hyviäkin puolia."

"Eipä tässä taida olla muita vaihtoehtoja kuin ottaa tästä ilo irti, kunnes saatte valmistettua sen jumalten ruoan."

"Saamme sen kyllä valmistettua, älä huoli."

"En epäile sitä yhtään. Jos johonkuhun luotan, niin sinuun ja vanhempiini", Dylan vastasi hellästi. Hilda oli yllättynyt herkkyydestä pojan äänessä. Kuolevainen Dylan piilottaisi sellaiset hömpötykset vitsin tai ylikorostetun itsevarmuuden alle. Hildan täytyi myöntää, että hän oli jopa hieman mielissään tästä muutoksesta: se toi Dylanin paljon lähemmäs häntä.

"Ooh, mitäs tuossa on?" Dylan huomasi jotain Hildan jaloissa.

"Ai niin tuo! Poimin sen sinulle puutarhasta. Ole hyvä vain."

Dylan veti ruusun tuoksua syvälle keuhkoihinsa.

"Onpa huomaavaista. Kiitos, kulta."

"Kylläpä sitä nyt villiinnyttiin!" Dylan nauroi.

"Käyt kyllä itsekin aika kuumana tällä hetkellä", Hilda mumisi Dylanin aavehuulia vasten. Ne tuntuivat kuin puhallukselta kylmää ilmaa, ja Hilda kaipasi raastavasti elävää, lämmintä Dylania vierelleen. Hän ei voinut kuitenkaan uteliaisuudelleen mitään: miltäköhän tuntuisi pelehtiä kummituksen kanssa?

Näytti siltä, että hän saisi pian tietää.

"En sitten tiedä, miten tämä toimii näin kummitusolomuodossa", Dylan varoitti hermostuneena, mutta Hilda hiljensi hänet suukolla.

"Otetaan siitä selvää yhdessä."

*** *** *** *** ***