1.6 Monta pientä merirosvoa

Hyvää sunnuntaita! Toivottavasti olette pysyneet terveinä ja hyvinvoivina ja nauttineet kauniista säistä. Tässä teille taas Crowejen kuulumisia!

*** *** *** *** ***

Dylan-paran syntymäpäivä unohdettiin täysin, ja hän lohdutti itseään pakenemalla mielikuvitusmaailmaan.
"Oli nallen syntymäpäivä, joten koko kaupunki järjesti hänelle suurimmat juhlat, mitä oli koskaan nähty... Hänen äitinsä ja isänsä eivät olleet ääliöitä, jotka unohtaisivat lapsensa syntymäpäivän!"

Trishan lehmäkasvi kerätti suurta kiinnostusta myös perheen miespuolisissa jäsenissä. Mitään niin outoa Dylan ei ollut ikinä nähnyt. Hän oli iloinen lapseksi kasvamisestaan, sillä enää hän ei ollut liian nuori tutkimaan kasvia lähempää. 
"Annan nimeksesi Jalmari!" hän intoili. Lehmäkasvi vain murahti vastaukseksi.

"Hei muukalainen! Minun tavoitteeni on olla seurapiirisim, joten ollaanko kavereita? Jooko? Mistä sinä tykkäät? Minä tykkään leluista! Tiedätkö sinä Kärpäsmiehen? Minulla on smokkiasuinen Kärpäsmies-lelu kotona! Haluatko tulla leikkimään sillä?"
"Ehh... Kiitos, mutta ei kiitos."
"Okei! Minä menen nyt kotiin illalliselle, nähdään taas!"
"... nähdään?"

"Maistuuko ruoka?" Salim kysyi pojaltaan ystävällisesti. Dylan kohautti olkiaan.
"Ihan ookoo."
"Dylan, olemme äitisi kanssa kamalan pahoillamme, että unohdimme juhlia syntymäpäiviäsi. Lupaan, että kun kasvat teiniksi, pidämme sinulle isot kemut!"
"Isi, kukaan ei sano 'kemut', tosi noloa."

Vaikka Dylan oli jo iso poika, hän värväsi vanhempansa silti silloin tällöin mörönkarkottajiksi. "Ei siksi, että pelkäisin", hän selitti, "vaan koska te olette siinä parempia. Sitä kutsutaan delegaatioksi."
"Delegoinniksi, kultaseni", Trisha korjasi, mutta meni sitten mörönkarkottimen kanssa tutkimaan, missä se hirviö tällä kertaa piileksi.

Trishasta tuntui, että huonoja uutisia tulvi toistensa perään. Monet hänen ystävistään olivat menehtyneet, muun muassa Clara. Hänen ystäväpiirinsä koostui niin paljon häntä itseään vanhemmista simeistä, että toki se oli odotettavissa, mutta ei se silti sattunut yhtään vähempää. Ei auttanut muu kuin surra ja yrittää ponnistella eteenpäin.

*** *** *** *** ***

"Kuinkakohan monta uutta kaveria minä tänään saan?"

"Voi ei! Kaamea merihirviö uhkaa meitä! Mitä teemme? - Miehitä kanuuna! Me ammumme sen tuusan nuuskaksi!"
"Mroaaaaar!"

Salim ymmärsi väistyä, kun leikkitelineelle saapui uusi tuttavuus.
"Bam bam! Sinne meni se hirviö!"
"Minun isäni oli hyvä hirviö, eikö vain! Minä olen Dylan, kuka sinä olet?"

"Ronja. Minä odotan kaveriani Hildaa. Hän tulee tänne ihan kohta."
"Ehkä me voidaan leikkiä kaikki yhdessä!" Dylan innostui.

Pian Hilda jo saapuikin paikalle. Dylan tuli tyttöjen kanssa juttuun yllättävän hyvin. Hän ei ymmärtänyt tyttö- ja poikabakteereja - jos joku oli kiva tyyppi, mitä väliä sillä oli, oliko tämä tyttö vai poika? Ronja ja Hilda ainakin osasivat leikkiä merirosvoa, ja se oli pääasia.

*** *** *** *** ***

Dylan oli huolissaan äidistään. Äiti näytti niin surulliselta koko ajan. Voisiko hän tehdä jotain, mikä piristäisi äitiä?

Halauksen pitäisi ainakin auttaa.
"Älä ole surullinen, äiti. Minä olen tässä!"
"Kiitos, kultaseni. Sinusta on paljon apua."

"Kuulitko, Lohis? Minä autoin äitiä! Ehkä hän nyt piristyy ja on taas iloinen!"

Tyytyväisenä hän ajelehti unten maille isänsä peittelemänä.

*** *** *** *** ***

Dylan oli kutsunut Ronjan ja Hildan luokseen leikkimään, mutta vain Hilda oli päässyt tulemaan. Ei se Dylania haitannut, heillä olisi varmasti kivaa myös kahdestaan. 

"Mikä tuo hohtava puu oikein on?" Hilda kysyi.

"Se on hehkelmä. Maista, jos haluat. Ne on aika hyviä."

"Ei kiitos. Näyttää oudolta."

Salim tuli tietenkin jututtamaan lapsia huomattuaan, että Dylanilla oli tyttö kylässä. Dylan pelkäsi, että isä olisi taas nolo, mutta hänen huojennuksekseen Salim piti suurimmat noloudet sisällään. Hän kuitenkin ohjasi Hildan sisälle mahdollisimman nopeasti. Salim seurasi kuitenkin perässä.

"Älkää lapset minusta välittäkö, minä keskityn tähän peliin niin te voitte jutella rauhassa."
Dylan pyöritti silmiään ja loi Hildaan merkitsevän katseen, joka viestitti: "Vanhemmat." Hilda tuntui ymmärtävän ja nyökkäsi takaisin.

Heillä oli kuitenkin mukava iltapäivä. Dylan esitteli lelujaan ja kertoi tarinoita, joita oli keksinyt leikkiessään. Hän piti kauheasti tarinoiden kehittelemisestä, ja kaikilla hänen leluillaan oli nimet ja taustatarinat. Jossain vaiheessa hän haki Hildallekin lelun, ja he leikkivät hyvän tovin. Dylan oli mielissään uudesta ystävästään. Muita poikia harvemmin kiinnosti monimutkaiset juonikuviot ja harkitut tarinankaaret, tytöt olivat paljon parempia sellaisessa.

Kun Hilda oli lähtenyt kotiin, oli koulutöiden aika. Salimista oli korvaamaton apu sekä läksyjen että projektin kanssa. Dylan oli varma, että saisi vähintään ysin projektistaan, niin hieno siitä tuli. Ja oli mukava viettää kahdenkeskistä aikaa isän kanssa. He olivat loppujen lopuksi melko samanlaisia: haaveilijoita ja tarinankertojia. Isä kertoi tarinoita ammatikseen! Mikä olikaan sen siistimpää.

*** *** *** *** ***

"Sano sim!"
"Onko kohta valmista? Poskiin sattuu tämä hymyily."

"Me emme ole juurikaan viettäneet aikaa koko perheen kesken", Trisha sanoi. "Ehkä voisimme jossain vaiheessa tehdä jotain yhdessä, kaikki kolme?"
Hänen ja Salimin työajat menivät aika lailla ristiin, joten tuntui, että siitä oli ikuisuus, kun Trisha oli viimeksi kunnolla jutellut aviomiehensä kanssa. Salim nyökytteli.
"Kuulostaa hyvältä idealta. Kunhan saan tämän massiivisen kirjaprojektin joskus valmiiksi..."

Yhteistä aikaa odotellessa piti nauttia yhteisistä hetkistä silloin, kun niitä oli tarjolla.

Dylanista tuntui, ettei hän ollut nähnyt La'ei-tätiä pitkään aikaan. 
"La'ei-täti, tule käymään! Sinä et ole vielä nähnyt minua lapseksi kasvaneena! Me voimme leikkiä vaikka mitä nyt, kun olen tarpeeksi iso!"

Ja tietenkin La'ei tuli käymään nähdäkseen suosikkivahdittavansa pitkästä aikaa.
"Olet totta vie komeaksi kasvanut", hän sanoi halatessaan Dylania. "No niin, mitäs haluaisit leikkiä?"
"Kärpäsmiehellä!" Dylan innostui. "Minä olen Kärpäsmies, ole sinä Musta Kisu!"
"No sehän sopii!"

Kun leikit La'ein kanssa oli leikitty, Dylan kävi taas pitkästä aikaa leikkitelineellä. Siellä oli jälleen uusi tuttavuus.
"Mikä sinun nimesi on?" hän huusi tytölle.
"Anne! Haluatko olla kapteeni? Minä voin olla tähystäjä!"

He viettivät Annen kanssa mukavan iltapäivän merirosvoina. Anne oli loistava tähystäjä. Hän huomasi kaikki merihirviöt ja aarresaaret heidän matkatessaan valtameren poikki.
"Me olemme aika hyvä tiimi, vai mitä?" Dylan kysyi.
"Ehdottomasti! Et ole ohjannut laivaa kertaakaan karille!"

Dylan halusi esitellä myös Annelle kotiaan, mutta tytön saapuessa hän huomasi tämän olevan allapäin.
"Hei, mikä on? Älä ole surullinen, nyt on kaunis päivä ja me voimme tehdä yhdessä vaikka mitä kivaa!"

Anne näytti piristyvän hieman, ja Dylanin esitellessä tälle Jalmaria tyttö näytti unohtavan aiemmat murheensa kokonaan.
"Vau, miten siisti! Mitä se syö?"
"Lihaa! Jos se on tarpeeksi nälkäinen, se voi syödä sinut!"
"Hui! Toivottavasti ette päästä sitä ikinä niin nälkäiseksi!"

Iltasella koko perhe oli ollut viettämässä aikaa kylällä. Heillä oli ollut hurjan hauska ilta, ja vitsailu jatkui yhä kotiovellakin. Dylan oli ainoa, joka arvosti Salimin isävitsejä, ja niin paljon kun Trisha halusikin pyöritellä silmiään, hän ei voinut olla kauhean ärtynyt. He olivat viimein viettäneet aikaa koko perheen kesken, ja hänen elämänsä tärkeimmät simit pitivät hauskaa. Hänellä itselläänkin oli hauskaa. Joten hän antoi isävitsit anteeksi.
"Noniin Dylan, menepä iltapesulle ja nukkumaan. Tulemme isän kanssa kohta perästä."
"Joo joo."

Dylanin lähtiessä kotiovea kohti hänen vanhempansa jäivät vielä pussailemaan ja kikattelemaan hetkeksi. Kyllä aikuiset olivat joskus ällöjä! Mutta ainakin he olivat onnellisia yhdessä, ja se teki Dylaninkin onnelliseksi. 

Oli hänellä aika mahtava perhe.

*** *** *** *** ***